Viime keväänä presidentti Sauli Niinistön johtama työryhmä ehdotti Euroopan liittolaisuushaasteiden ratkaisemiseksi kolmea keinoa: joko luomme eurooppalaisemman Naton, kokonaan oman EU-puolustuksen tai sitten Euroopan turvallisuusneuvoston alaiseksi uuden, Nato-yhteensopivan alueellisen kumppanuusjärjestelyn.

Heti toisen maailmansodan jälkeen atlanttista ja eurooppalaista puolustusta kehiteltiin toistensa täydentäjiksi, osin kilpailijoiksikin.

KYLMÄN SODAN jännitteiden kasvaessa Yhdysvallat vaati Länsi-Eurooppaa varautumaan paremmin kommunismin uhkaa vastaan.

Kuusi maata allekirjoittikin 1952 Euroopan puolustusyhteisöä (European Defence Community, EDC) koskevan sopimuksen, jolla olisi luotu Euroopalle oma armeija yhteisine univormuineen.

Armeijaa kontrolloimaan olisi luotu myös poliittiset instituutiot. Sopimus kuitenkin valui tyhjiin pari vuotta myöhemmin, kun Ranskan parlamentti päätti olla ratifioimatta sitä.

Yhteisvastuu puolustuksesta ja naapurimaiden auttamisesta jäi hallitusten hyvän tahdon varaan, ilman sitovuutta.

VAIKKA RANSKA hylkäsi euroarmeija-ajatuksen, maat loivat tilalle Länsi-Euroopan unionin (Western European Union, WEU) hallitusten välisenä organisaationa, kompromissina Naton ja eurooppalaisen integraation väliin.

WEU vajosi kuitenkin vuosikymmeniksi lähes vegetatiiviseen tilaan, tehdäkseen comebackin vielä hetkeksi 1980-luvulta alkaen.

WEU:n piti olla samaan aikaan EU:n yhteisen puolustuspolitiikan toteuttaja ja Naton eurooppalainen pilari. EU-Suomikin liittyi siihen tarkkailijajäseneksi helmikuussa 1995.

WEU:n kohtalona oli kuitenkin tulla lopullisesti lakkautetuksi vuonna 2011, kun EU:n oma turvallisuus- ja puolustuspoliittinen ulottuvuus oli vahvistunut Lissabonin sopimuksella. EU sai perinnöksi osan WEU:n entisistä toiminnoista.

LISSABONIN SOPIMUSTA tehtäessä Eurooppa uskoi, että rauhan aika on pysyvä tila, eikä sodankaltaisiin oloihin tarvitse enää varautua.

EU:n perussopimukset edellyttävät tärkeissä puolustuspoliittisissa päätöksissä konsensusta. Sopimusten muuttamiseen ja oman puolustuksen luomiseen tuskin enää löytyisi jäsenmaista yksimielisyyttä.

Ranskan ja Saksan poliittinen kehitys vaikuttanee niiden EU-asenteisiin, eikä Britanniakaan palaa yhteisöön. Islantilaisten EU-jäsenyysaikeille antama tyrmäyskin kertoo EU:n vetovoimasta.

Samalla Nato joutuu arvuuttelemaan, onko Donald Trumpin Yhdysvallat yhä tosissaan sitoutunut puolustusliittoon.

Natokin tarvitsee avunantoon ja viitosartiklansa soveltamiseen yksimielistä päätöstä. Jos yksikin jäsenvaltio epäröi tai alkaa käydä kauppaa tilanteella, koko liiton uskottavuus vaarantuu.

MIKÄ SITTEN olisi nopeampi ja tehokkaampi järjestelmä EU:n ja Naton rinnalle?

EDC ja WEU sellaisinaan ovat kuolleet ja kuopatut, mutta inspiraation lähteeksi niistä yhä on.

Keskeistä olisi ratkaista, olisiko uusi järjestely ylikansallinen vai hallitustenvälinen. Yhteisarmeijoineen EDC edusti jäykempää linjaa.

WEU:ssa osallistujille jäi määräysvalta omiin asevoimiinsa, joten sen kaltainen liitto lienee yhä poliittisesti helpommin hyväksyttävissä.

Jottei kuitenkaan luotaisi maailmaan yhtä uutta paperitiikeriä, sopimuksessa pitäisi olla automaattisia avunantovelvoitteita sekä kyky enemmistöpäätöksiin.

Parlamentaarinen yleiskokous – kuten WEU:ssa oli – vahvistaisi liiton demokraattista legitimiteettiä.

SUOMEN KANNALTA Nato-jäsenyyttämme täydentävät jo esimerkiksi JEF ja pohjoismainen yhteistyö. Ne koskevat kuitenkin vain rajattuja toimintoja.

Uusi eurooppalainen yhteistyöliitto olisi nopeampi ensivasteen toimija, varajärjestelmä Naton turvatakuille, yhteisten tarvikehankintojen alusta ja puolustusteollisuuden tukija.

WEU:ssakin korostettiin, ettei sillä luotu päällekkäisiä toimintoja Natolle. Yhteensopivuus Naton pitkäaikaisten puolustussuunnitelmien kanssa oli olennaista.

WEU:n jäsenten ei tarvinnut olla Nato- tai EU-maita. Nytkin yhteinen puolustautumishalu on tärkeämpää.

Ydinasevaltio Britannia ja ystävämme Kanada voisivat hyvin olla uudessa koalitiossa mukana, kuten taistelukokemukseltaan ylivoimainen Ukrainakin (sodan päättymisen jälkeen).

TOISTAISEKSI idea pysyvästä eurooppalaisesta puolustusmekanismista Naton rinnalle on teoriaa, haavekuva.

Mutta ajatus tällaisesta rakenteesta ei ole kaukaa haettu.

EDC ja WEU nähtiin aikoinaan Naton täydentäjinä, ja niillä oli tärkeä alueellinen tehtävä maanosamme sotilaallisessa varautumisessa.

Kumpikin liittomuoto katosi, koska ajat eivät olleet niille enää oikeat. Nyt ajat ovat taas toiset.

Kirjoittaja on varatuomari ja Maanpuolustuskorkeakoulun tohtoriopiskelija.